Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2010

Retail-terapiaa

Myönnän, kaipaan välillä retail-terapiaa. Toisinaan minusta on äärimmäisen rentouttavaa kierrellä kaupoissa katselemassa ja toivoa, että kohdalle sattuisi löytö.  Löydön määritelmä on väljä: se voi olla vaikkapa alennuksessa oleva lapsille joka tapauksessa ostettava arjen tavara,  täydellisesti sopiva vaate itselle, lahja läheiselle, kaunis kattila, pala kangasta alekorista, joka kirvoittaa mielikuvituksen huimiin suunnitelmiin, mitä kaikkea siitä voisikaan tehdä.  Löydöille yhteistä on se, että niistä innostuneena tohisen vielä kotonakin miehelle, joka hyvällä  tuulella ollessaan kohteliaasti yrittää edes vähän olla innostunut.

Sitten on hampaat irvessä tehtävää epätoivoista suorittamisshoppailua, tyyliin esikoisen topparukkaset hajosivat arki-iltana, seuraavaksi päiväksi on pakko saada uudet mutta kun on jo helmikuu niin valitettavasti suurin osa topparukkasista on jo myyty alennuksessa, ainakin ne oikean kokoiset, merkkiset ja väriset, niin että neljännen mahdollisen ostopaikan jälkeen on annettava periksi ja ostettava joko huonot oikeankokoiset tai hyvät vääränväriset (=pinkit) tai kohtuullisen laatuiset, oikeanväriset mutta liian isot.

Sitten on nöyryyttäviä shoppailukokemuksia. Arvatkaapa tuliko minusta vakiosiakasta monien kehumaan naisten alusvaateliikkeeseen kun ensin jouduin perustelemaan myyjälle, että vaikka hänen ammattitaitonsa ja mittanauhansa näyttävät muuta, en halua rintaliivejä, jotka kuristavat minut hengiltä vaan sellaiset, joissa minusta on mielyttävä olla ja jotka kuitenkin ihan hyvin pysyvät ylläni. Loppusilaus ostokokemukselleni oli, kun valtaisan sovittelun jälkeen löysin mukavan oloisen mallin ja kysyin sen nimeä, niin että jatkossa voisin täydentää alusvaatevarastoani pikaisesti piipahtamalla, vastattiin minulle että voi, tämä ei ole vakiomallistomme tavaraa vaan kausimyynnissä olevaa My first bra – sarjaa.  En ole palannut liikkeeseen, ekoista rintsikoistani on kuitenkin jo lähes kolmekymmentä vuotta…

Sitten on aivan käsittämättömiä ostoyrityksiä. Pikkuhiljaa olen alkanut kypsyä ajatukselle että on aika vaihtaa kahdeksan vuotta palvellut autoni uuteen. Läheisten kanssa käytyjen keskustelujen ja nettivertailun perusteella valitsin merkin, mallin, moottorin ja tarkan varustuksen. Pyysin myös isääni kysymään tarjouksen vähän niin kuin vertailun vuoksi, ounastellen että naista autokaupassa ei oteta edelleenkään niin vakavasti. Aikani jahkailtuani menin itsekin autokauppaan kysymään vaihtotarjousta. Sen sijaan, että myyjä olisi heti alkanut tarjousta laskemaan tai vanhaa autoani arvioimaan, halusi hän ensin esitellä autoa, kyseenalaisti valitsemani lisävarusteet, olisi halunnut lisätä listalle muuta. Kesken kaiken, jo ajettuaan autollani, hänelle tulikin tarve palvella toista asiakasta vaikkei hän ollut kaupan ainut myyjä.  Sinnikkäästi jäin kuitenkin odottamaan.  Kun tarjous lopulta tuli laskettua (apuna myyjä tarvitsi sekä tietokonetta että taskulaskinta) oli väliraha 2200 € enemmän kuin isäni saama tarjous täsmälleen samasta autosta. Olin niin hölmistynyt etten saanut sanottua mitään järkevää. Mutta sitten kun myyjä ensi viikolla soittaa, kuten ilmoitti, kerron, että asia ei ole enää ajankohtainen, valintani ei tällä kertaa osunut teihin. Tekisi mieleni myös vähän opastaa, että vaikka heidän toimintaohjeensa varmaan kertovat, että kaupan teko pitää aloittaa auton esittelyllä, kannattaisi kuunnella välillä sitäkin mitä asiakas tuli kysymään. Pompotuksen olisin vielä kestänyt, mutta jos tullaan kysymään tarjousta, niin säästäisi molempien osapuolien aikaa, jos oikeasti antaisi sen tarjouksen heti, sen sijaan että yrittää vedättää hintaa ylospäin ja sitten neuvotella muka-joku-alennus teatterin seuraavassa vaiheessa.

Mutta tänään – tänään kaipaisin ihan vaan retail-terapiaa. Kuopuksen mielestä siinä ei ole mitään kaipaamisen väärtiä.

Read Full Post »

Ihana, kamala lumi

Arki on ollut riipivää. Kaunis, ihanaa valon tunnetta pimeyteen tuova lumi on muuttanut monen arkipäiväisen toimeni stressaavaksi. Saanko ajettua autoni parkkipaikalleen vai juutunko kotipihan pikkurinteeseen? Lähteekö auto kadun varren lumimöyhystä taas liikkeelle sen jälkeen kun esikoinen on poimittu mukaan koulusta? Soittaako kärttyisiä vanha setä parkkipirkot paikalle, kun jätän autoni päiväkodin läheisyydessä kahdeksi minuutiksi ei kenenkään tielle muttei kuitenkaan viralliselle parkkipaikalle kun ne viralliset parkkipaikat ovat täynnä lumikasojen vuoraamia autoja, jotka eivät takuulla ole liikkeellä ennen kevättä ja minä taas haen lastani päiväkodista joka arki-ilta? Tajuaako vastakkaisesta suunnasta tuleva muskelisuperhypernelivetocitymaasturikuski, että vaikka katu virallisesti on kaksisuuntainen, pehmeän lumimöyhyn täyttämänä tavallisella autolla siinä ei voi ajaa kuin keskellä olevia ajouria pitkin ja vaikka tankin kokoisella maasturilla siihen lumeen ei juutukaan täytyy silti jäädä odottamaan vuoroaan ja tulla vasta katuosuus on vapaa?

Mies on tehnyt lumitöitä joka arki-ilta ja minä olen kuskannut lapsia harrastuksiin, sama stressi lumesta ja siihen juuttumisesta, mutta toistaiseksi olen kuitenkin selvinnyt. Harjoituksen puutetta sanoo joku. Pitää paikkansa. Minä aloin ajamaan autoa Kaliforniassa eikä paluumuuttomme jälkeen ole ollut tällaista lumitalvea.

Nyt odotan kevättä, ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Read Full Post »