Suvivirren laulaminen ei ollut pitkään aikaan tuntunut niin koskettavalta kuin miltä se tuntui lauantai-aamuna koulun pihalla esikoisen ekaluokan päätteeksi. Ensimmäisen kouluvuoden loppumista olivat ennakoineet pienet asiat pitkin viikkoa. Kotiin koulusta tuomisia olivat huolellisesti kansioon järjestetyt taideteokset, mapitetut eri aineiden harjoitustehtävät (vieraskielisen luokan opettaja voi vain haaveilla kustantajan valmiista oppimateriaaleista), syntymäpäiväkortti opettajalta. Ihania muistoja ensimmäiseltä kouluvuodelta, jotka saamattomampikin äiti saa vaivatta muistojen laatikkoon.
Varsinaiseen koulunlopettajaispäivään suvivirren laulamisen lisäksi mahtui monta mieleenpainuvaa hetkeä: esikoinen sai rehdin ja reippaan koulutoverin ja punaposkisen liikkujan stipendin, opettaja halusi muistaa kukin niitä vanhempia, jotka olivat kouluvuoden mittaan auttaneet vapaaehtoisina oppimisen arjessa. Saimme nauttia hauskasta yllätysohjelmanumerosta todistusten jakamisen yhteydessä. Opettaja oli tehnyt kaikille lapsille DVD levyn, joka sisälsi kuvia ja videoita ensimmäisen kouluvuoden arjesta ja juhlista. Mutta tilaisuuden huippuhetki oli ehdottomasti se kun 22-päinen lapsijoukko puhkeaa spontaaneihin riemun kiljahduksiin ja hurraa-huutoihin opettajan kertoessa että nyt hän uskaltaa sen vihdoin sanoa julkisesti ääneen, hän saa jatkaa luokan kanssa vielä seuraavankin vuoden!
Esikoinen kirjoitti spontaanisti opettajan korttiin Ms. D… I hope you will be our teacher next year too.
Me kaikki muistamme läpi elämämme ensimmäisen luokan opettajamme. Tiedän, että meidän esikoisen vertailukohta kaikille tuleville opettajilleen on melkein epäreilun korkealla.
