Olen saanut selvitettyä jatko-opintoihin liittyen kaksi asiaa. Ensinnäkin monografian ja artikkeliväitöskirjan lisäksi on olemassa vielä kolmas väitöskirjatyyppi, joita tehdään ainakin Helsingin kauppakorkeakoulussa: esseeväitöskirja. Esseet ovat siis sellaisia, jotka myöhemmin, väitöskirjan julkaisemisen jälkeen voitaisiin julkaista tieteellisissa julkaisuissa. Toiseksi olen selvittänyt sen että, jatko-opiskelupaikkani ei ole Helsingin kauppakorkeakoulu. Uusien 1995 voimaan tulleiden sääntöjen mukaan sinne halutaan ensisijaisesti päätoimisia jatko-opiskelijoita eikä minulla ainakaan vielä tässä vaiheessa ole sellaiseksi halua. Ja kun tietojärjestelmätieteen jatko-opiskelupaikkoja on 1, tuntuisi hukkaanheitetyltä ajalta edes hakea sitä.
Alan ymmärtää paremmin miksi pääkaupunkiseudulla asuvat ihmiset hakeutuvat jatko-opintoihin maakuntien yliopistoihin. Niihin ei varmasti saataisi HKKK:n säännöillä yhtään jatko-opiskelijaa, joten joustavampaa mahdollisuutta on matkojen vastineeksi tarjottava.
On varmasti ihan ok linjata jatko-opiskelu kokopäivätoimiseksi opiskeluksi, tutkijakouluiksi. Ja on hienoa, että sitten on toisen linjan valinneita tiedekorkeakouluja/yliopistoja, sillä kaikista jatko-opiskelijoista ei ole tutkijoiksi eivätkä kaikki edes halua jatko-opiskelemaan sen vuoksi että tähtäimessä olisi tutkijan ura. TKK:n linja, ainakin jatko-opinto-oppaan mukaan on vähän sallivampi tähän. Mielenkiintoista nähdä, mitä 2009 aloittava Innovaatioyliopisto tuo tähän.
Aha, vai siinä oli selitys pitkään jatkuneeseen ongelmaan!
Tuo päätoiminen jatko-opiskelu on kyllä vähän kimurantti juttu. Viime viikonlopun seminaaripäivä osoitti mielestäni, että Stinan lailla ammattimaisena tutkijana saa kyllä tutkimusprosessin paremmin haltuun, kuin tähän asti kuulluilla “harrastajatutkijoilla” on ollut. Jopa muutamissa kuulemisani väitöstilanteissa on tuntunut että väittelijä tekee vain pakollisia kropanliikkeitä, muttei aidosti ole saanut tutkimusjuttua (esim. metodologiaa) iholle asti. Siinä mielessä siis päätoiminen tutijayhteisössä pyöriminen varmaan parantaa laatu.
Toisaalta tutkimuksessakin lienee hyötyä myös käytännön ymmärtämisestä ja tuntemisesta, ettei tutkimus jää liian etäiseksi ja elämälle vieraaksi. Tämä taas toteutunee paremmin, jos jatko-opiskelija on kiinni tavallisissa töissä.
Mutjoo, siltä se vaikuttaa, että maalle on mentävä, jos jotko-opiskelijaksi mielii! (Jos saat aikaiseksi selvittää sen simlab-asian, niin kerro mullekin!)
Nämä jatko-opintopohdinnot ovat jääneet viime viikkoina vähän taka-alalle, kun on vuoden kiireisin aika siinä puuhastelussa, jolla rusinat ja kaurapuuro ansaitaan, mutta kohta koittaa vähän väljempi aika ja kalenteriini olen raivannut aikaa edes jonkinmoiseen tieteellisten artikkeleiden lukemiseen (ellei sitten ote lepsu ja mene kärhöilyn puolelle). Mutta jatko-opintoihin liittyviä ajatuksia olen löytänyt mitä erilaisimmista paikoista, viimeisen kuukausittaisesta irti-arjesta lukemistostani, Glorian kodista, jossa Kaj Kalin kirjoitti kolumnissaan seuraavaa: Suomalaisesta suunnittelusta vaietaan suomeksi. Suuri yleisö jätetään ulkopuolelle. Taideteollisen korkeakoulun (yleensä keskinkertaiset) väitöskirjatkin julkaistaan useimmiten englanniksi. Käytännössä niitä ei lue kukaan. Ne ovat vain pääsylippuja hallinnollisiin asemiin.