Olen lentänyt ensimmäisessä luokassa kerran. Ihan oikeasssa Jumbojetin ensimmäisessä luokassa, sellaisessa, jossa tuolit liukuvat tilaviksi vuoteiksi, nyppyisten akryylivilttien sijaan matkustaja saa hohtavanvalkoisen untuvapeitteen ja aamiaisellakin jaetaan ensiksi menu, josta tuoreet karhunvatukat luonnonjugurtin ja vastapuristetun appelsiinimehun kanssa valitaan jos pekoni, munakas ja paahtoleipä ceylon teen kanssa tuntuvat jotenkin tunkkaiselta tavalta aloittaa uusi päivä. Eikä tämä first class sakki muuten päätä matkaa samasta poistumisputkesta muun ekonomi- ja business-rahvaan kanssa vaan kentälläkin on vielä ihan oma exclusive -palvelu. Portaiden sijasta koneesta poistuttiin jollain nosturin tapaisella ja terminaalin vaihtoa Heatrowssa ei tarvinnut jonotella busseissa vaan matka hoitui yksityiskuljettajan ohjaamassa pikkuautossa ohi kilometrien mittaisten turvatarkastusten . Atlantin ylityslennon ykkösluokka on joitain ihan muuta kuin verhon eristämät business-rivit Helsinki-Tukholma -lennolla.
Kerran elämässä kokemusten joukkoon tuo helmikuussa 2004 lennetty puolikas San Francisco – Heathrow lennosta varmaan jääkin, sillä vaikka saisin seitsemän oikein lotossa, en investoisi omia rahojani pikkuauton hintaa puolen vuorokauden luksuskohteluun. Enkä usko, että tulen ennen eläkeikääni olemaan sellaisessa asemassa että työnantajani pitäisi aikaani ja hyvinvointiani niin arvokkaana, että virkistyneenä matkan jälkeen herääminen olisi kymmenen tuhannen euron arvoista.
Ensimmäiseen luokkaan päädyin pyörtymällä jossain kalliovuorten yläpuolella. Tunsin itseni huonovointiseksi keskipenkkien ahtaudessa ja ajattelin, että jos vähän jaloittelen hakemalla appelsiinimehua oloni paranisi. Muistan kuinka ojensin käteni appelsiinimehua kohti samalla kun maailma musteni silmissäni. Seuraava muistamani asia olikin se kun makasin happinaamari kasvoillani lentokoneen lattialla ystävällisen äänen kysellessäni vointiani. Loppumatkan nukuin suloisesti hohtavanvalkean untuvapeitteen alla ensimmäisen luokan tilavassa vuoteessa.
Edellinen ei suinkaan ole ollut lähellekään mieleenpainuvinta, mitä äitiys on elämääni tuonut.
Tämä on aivan ihana merkintä! Olen kohta vuoden seurannut asiakirjoituksiasi blogissasi (sujuvia ja ajatuksia herättäviä toki nekin), mutten silti osannut arvata, että kirjoitat näin koukuttavia elävän elämän tarinoita! Vielä viimeisessä virkkeessä yllättävä kiepautus. Hyvä!
[...] Kymmenentoista blogin ajattelin aluksi olevan enemminkin oppimispäiväkirjan suuntainen vaikka ihan ensimmäinen kirjoitus oli kaikkea muuta. Mutta olen tämän syksyn aikana todennut, että minun pitää tahtoa [...]
[...] (Paluumatkani tuolta työmatkalta oli vieläkin ikimuistoisempi, vaikkei siihen mitään lumimyrskyjä liittynytkään.) [...]